Jäätymisiä

Hetkellä, jolloin katsoin sinuun ensimmäistä kertaa, suli viimeisetkin sydäntäni peittämästä jäästä. Olet täällä pieni tyttäreni ja minä rakastan sinua.

Tämä blogi pitää sisällään niin paljon mustaa ja tuskaa, että on aika sulkea nämä kannet. Kiitos kaikille lukijoilla, kommentteja jättäneille ja kanssabloggaajille. Tukenne on ollut korvaamatonta.

Jääkköön viimeiseksi sanaksi tänne sävelmä, jota soitin pikkuiselle, kun hän oli vielä kohdussa.

Vaunu lähtee liikkeelle hitaasti. Olen täynnä odotusta tulevasta kyydistä. Jännittää, pelottaa, hymyillyttää. Olen odottanut kauan tätä kyytiä. Kiskot ovat vanhaa natisevaa puuta ja mietin kestävätkö ne koko matkan. Vaunu puskee ylämäkeä ja tuntuu, että mäki on liian jyrkkä. Vaunu ei jaksa. Vauhti on hidas, mutta vaunu on määrätietoinen. PIkkuhiljaa se saavuttaa tasaisen. Tuuli puhaltaa korkealla ja tasaisella on hyvä hengähtää. Olo on kevyt ja onnellinen. Kiskot tekevät mutkan ja kääntyvät sen jälkeen loivaan laskuun. Vauhti kiihtyy nopeasti ja pelkään, että vanha vuoristorata ei kestä. Pitävätkö jarrut vai syöksyykö vaunu ulos radalta. En pysty hallitsemaan sitä. Kurkkua kuristaa, tähänkö se loppuu? Kuin huomaamatta vauhti hidastuu. Vaunu on saapumassa takaisin tasaiselle. Sydän hakkaa hurjasti. Vauhti alkaa hidastua. Seuraavan käänteen takana on tämän vuoristoradan päätös.

Aamulla oli eilisen neuvolakäynnin jälkeinen kontrolli ja ei jälkeäkään proteiinista eikä korkeasta verenpaineesta. Jopa paino oli laskenut! Eli kaikki hyvin… Sain ankaran käskyn levätä levätä ja levätä. Tänään ja eilen on supistellut ja välillä jo aika kipeästikin. On vaikea uskoa, että tässä ollaan.

RV 37+6

Aamulla oli toinen neuvola uudessa kotikaupungissa. Neuvolan “täti” on melko nuori ja oikein mukava. Hänellä on kuitenkin jollain tavalla erikoinen tapa asetella sanansa. Viime käynnistä on kaksi viikkoa ja kerroin hänelle että turvotusta on nyt tullut ja painoa myös reilusti. Ja kahdessa viikossa oli tullutkin. Samoin verenpaine oli koholla. Ei yli “virallisten” hälyttävien rajojen, mutta verrattuna minun koko raskaudenaikaisiin paineisiin. Virtsassa oli vähän (yksi plussa) proteiinia. Noh… täti siihen sitten että voi voi on koholla ja sitä ja tätä, mutta katsotaan ensi viikolla ja jos ei ole parempi niin sitten äitiyspolille. Mä sanoin, että mä voin kyllä mielelläni mennä vaikka heti. No ei nyt kuitenkaan sitten ollut syytä huolestua. Minä en tajua, että miksi sitten ensi viikolla on jos nyt ei ole. Ja en tajua, miksi en voi nyt jo  mennä sinne polille. Noh, alkoihan siinä sitten ihan itkettää ja sovittiin että menen huomenna uudelleen ottamaan arvot ja mietitään sitten.

No, tämän jälkeen täti kirjasi mieheni tietoja kun ei viimeksi ehditty. Nimellä ei löytynyt tällaista henkilöä hänen koneeltaan ollenkaan, mihin hän tokaisi jotenkin tylysti, että “Eipä näy täällä, miksi?” Häkellyin enkä edes tajunnut, että tarkoittiko hän että ei näy täällä käynnillä vai siellä koneella… Siihen sitten änkytin, että miehen kotipaikka on muualla. Vai mitä ajattelit, hän on joku keksitty aviomies??? Tilanne oli tosi outo. Olen varmaan jotenkin herkillä, mutta jotenkin otin vähän itseeni tuon asenteen.

Noh, siinä sitten täti vielä kysyi, että millä mielellä nyt olen. Kun hän vähän huolestui henkisestä hyvinvoinnistani! Siinä sitten vakuutin, että sillä puolella kaikki on erittäin hyvin (niin hyvin kuin nyt tässä hormonimyrskyssä tuon Mustapeikon kanssa nyt viimeiset 9 kuukautta on mennyt…..). Ilmeisesti huoli siinä kuitenkin kaikkosi.

No, täti tunnusteli vatsan päältä ja totesi, että Minimuki on laskeutunut ja kiinnittynyt tiukasti. Lapsivettä tuntui olevan hyvin ja sykkeet erinomaiset. Itkuhan siinä taas tuli….

Noh, loppuun vielä siinä juteltiin kaikenlaista ja lopputulos oli, että me molemmat itkettiin. Erittäin outo hetki…

Mutta yhteenvetona kaikki hyvin ja edistymistä synnytyksen alkamisen suhteen kahden viikon takaisesta lääkärineuvolasta on tapahtunut. Olo on odottava ja onnellinen.

RV 37+5

Aivot ovat vaihtaneet selvästi asennoksi “loppusuora”. Todellisuudessa raskauttahan voi olla jäljellä vielä jopa 7 viikkoa eli todennäköisesti ihan huomenna ei vielä synnytys ole alkamassa… Valmistautuminen synnyttämiseen ja lapsen tuloon on henkisellä puolella kuitenkin hyvin vahvasti alkanut.

Tiistaina sain (toivottavasti) viimeisen vierailun L. Apsettomuus Musta Peikolta, joka onnistui vakuuttamaan minut siitä, että vauvalla ei ole kaikki hyvin. Minimuki on ollut hyvin liikkuvainen tähän asti ja tiistai oli vähän uneliaampi päivä ja ei mennyt kauaakaan kun paniikki oli valmis. Ennen nukkumaanmenoa sain mitatuksi 15 minuuttiin yli 5 liikettä (ymmärtääkseni tunnissa pitäisi tulla 10) ja keskiviikkona oli jo normaalit vatsabakkanaalit.

Varasin kuitenkin ajan yksityiseen ultraan. Tämän hetkinen painoarvio oli 2300 g ja syntymäpainoarvio noin 3300 g. Kaikki oli oikeen hyvin, syke hyvä, istukka hyvä ja lantio jne. vaikuttavat soveltuvan alatiesynnytykseen. Vauva on kääntynyt pää alaspäin mutta ei ole kiinnittynyt ja kohdunsuu oli tiukasti kiinni. Eli kaikki hyvin

Synnytyksen osalta olen ollut jonkinlaisessa kieltotilassa. Nyt olen pakottanut itseni lukemaan artikkeleita synnytyksen kulusta ja erilaisista synnytysasennoista ja kivunlievitysvaihtoehdoista. Itselleni tuntuu parhaalta se, että on tietoa ja jonkinlaista käsitystä mietintää tehtynä ennen synnytystä, mutta en halua liiaksi lukea erityisesti kauhutarinoita enkä myöskään liikaa suunnitella. Enpä usko, että minkäänasteisella suunnittelulla pystyy varautumaan mitä se synnyttäminen sitten omalla kohdalla ja juuri sillä kerralla on.

RV 34+6

“Rakastan sinua ja minimukia”

Viimeinen kolmannes on hyvää vauhtia kulumassa. MInimukilla on kaikki hyvin. Minun kaikki arvot on tosi hyvät ja keskikäyrillä mennään. On uskomatonta, että tässä ollaan. Tuntemuksia on vaikea kuvailla. Vauva on todellinen. Potkiva möyrivä pikkuinen. Siitä huolimatta se on epätodellinen. Huomaan, että myös mies tuntee näin. Meidän on kummakin vaikea jutella vauvalle tai kauheasti silitellä mahaa. Pelko menettämisestä on vielä jossain takaraivossa, vaikka se ei enää tietenkään koko ajan ole mielessä tai tunteista päällimmäisenä.

Jäin vielä nukkumaan tänään kun mies lähti töihin. Unen läpi kuulin kauneimmat sanat. Heräsin onnellisiin kyyneliin.

RV 32+6

Minimukin matka maailmaan on edennyt kovaa vauhtia kohti toisen kolmanneksen loppua. Pesänrakennusvietti on kasvanut ja huomaan myös välillä ostavani tavaraa ja vaatteita vauvalle jopa vähän pakon omaisesti. Jollakin tavalla tavarat tuovat konkretiaa ja vievät ajatukset pois pelottavista ajatuksista.

Elämä on ollut muutenkin melko hektistä, mieheni teki pitkän työsopimuksen “kakkospaikkakunnallemme” ja päätimme ostaa sieltä myös asunnon. Sen sistustusta olen miettinyt ja ravannut huonekalukauppoja hullun lailla. Töitä riittää myös ja pitkät käräjäpäivät kyllä tuntuu… Viikonloppuna tuli ensimmäinen muikkari, vatsaa alkoi kiristelemään ja vähän kipuilemaankin. Maanantaina pidin etäpäivän ja piipahdin lääkärissä. Kuulemma pitäsi rouvan alkaa vähän rauhoittamaan tahtia….. Miten? Kääk? Jos jatkuu tai pahenee niin sitten sairauslomalle. Mutta ei mitään hälyyttävä onneksi kuitenkaan. Mutta joo, nyt täytyy alkaa tehdä lyhyempää työpäivää ja muutenkin levätä enemmän. Noin muutenkin pitäisi nyt ehkä jo uskoa, että ihan kaikkea ei enää tarvitse tehdä. Oltiin rauhallisella pyörälenkillä vähän aikaa sitten ja jäin tuijottamaan hevosia. En huomannut tiessä olevaa isoa kuoppaa ja rysäytin sinne ihan huolella. Onneksi tömäys tuli enemmän käsille ja onnistuin olemaan kaatumatta. Mies kiljaisi pelästyksissään “kato nyt eteesi helvetti, sä olet raskaana”. Ja illalla sitten itsesyytökset ja huoli tunki mieleen. Minimuki ei potkinut ja siitähän seurasi parin tunnin pyöriminen. Lopulta menin jääkaapille juomaan jaffaa ja siitähän pieni innostui.

Kohti rauhallisempaa arkea siis….

RV 26+3

Kiitos  Sydänjää tästä ihanasta tunnustuksesta! Se merkitsee minulle erityisen paljon, koska juuri Sydänjään aikaisempi blogi oli yksi niistä, joihin tammikuussa eniten tukeuduin ja joista olen saanut oikeutuksen surra ja tuntea ne tunteet, jotka piti käydä läpi silloin. Ja toisaalta joista olen saanut myös valtavasti toivoa, että ehkä meidänkin tarina voi saada onnellisen lopun. Kiitos siis niin mahtavista blogeistasi kuin tästä tunnustuksesta!

Haasteeseen kuuluu kertoa lempiväri, lempiruoka ja paikka, jossa haluaisi käydä.

Lempiväri on helppo; viininpunainen. Höpsö aviomies osti viime jouluna minulle maailman kauneimman viinipunaisen käsilaukun. Minimukin vaunut on tietysti viininpunaiset Bugaboot.

Lempiruoka; juustot, mäti ja blinit

Haluaisin käydä NIIN kamalan monissa paikoissa! Haluaisin juuri nyt ehkä eniten vanhaan kotikaupunkiini Pariisiin. New Yorkiin myös. Malediiveille haluaisin kovasti.

Haluan antaa tämän tunnuksen kahdelle, joiden blogit olivat Sydänjään lisäksi erityisen tärkeitä edellä kertomalla tavalla tammikuussa: Shayna ja Elonhetkiä!

Olen nähnyt maailman kauneimman olennon. Joka päivä rakkaus ja luottamus kasvavat. Joka yö pelko ja alakulo voimistuvat.

PItkä tauko on ollut täällä. Tuntuu, että ei ole mitään sanottavaa ja on niin paljon sanottavaa, että en tiedä mitä oikeastaan sanoisin. Raskaus on edennyt tosi hyvin ja helposti. Painoa on tullut vaan 4 kiloa ja olo on edelleen tosi pirteä ja hyvä. Vatsa on jo ihan tosi iso! En uskalla kuvitella, mitä sen on kuukauden päästä.

Minimuki on osoittautunut 4D-ultrassa (RV 18+2) ja rakenneultrassa (RV 21+3) vilkkaaksi täysin viikkojaan vastaavaksi pikkuiseksi. Rakenneultrassa tosin reisiluun perusteella olisi ollut viikon edellä, mutta muut mitat ihan viikolleen. Kaikki on siis ollut ultrissa hyvin.

4D oli henkisesti jonkinlainen käännekohta minulle. Se toi oikean uskon siihen, että tämä raskaus saa onnellisen lopun. Samoin vauvan potkut, jotka tunsin ensimmäisen kerran hentoina kuplina 20 viikon aikoihin ja nyt jo kunnon jumppana. Kääntöpuolena on tullut lähes hysteerinen menettämisen pelko. En saa mieleni sopukoista tunkevia ahdistavia ajatuksia pois päästäni. Mitä jos potkut jonain päivänä loppuu? Mitä jos kaikki vaan hiljenee? En usko, että kestäisin. En kestä edes pelkkää ajatusta.

Olen pakottanut itseni uskomaan ja nauttimaan. Hankintoja on jo tehty, ne tekevät tästä totta. Bugaboon ihanat vaunut ja Riviera Maisonin A Star is Born pinnis ja hoitopöytä. Pikkuinen mekko ja aurinkoasu ensi kesäksi. Tänään postissa tuli (kröhöm) kymmenen pientä bodya.

Seuraan kyllä muiden kirjoituksia (yleensä kyynel poskella). On uskomatonta, että muutama on jo aivan viimeisillään. Tuntuu, että juuri luin heidän plussasta. Ja on niin monia, jotka ovat samassa kohdassa tätä matkaa, kuin itse olin tämän blogin aloittaessani. Yhdistävä tekijä kuitenkin on edelleen se, että tietyt ajatukset ovat niin samoja. Ja on lohduttavaa, että en ole yksi.

RV 24+2

Pieni ihminen, elämän alku. Nenä, suu, sormet. Sydän halkeaa rakkaudesta. Tyttäreni.

Rv 18+3

Aika kuluu siivillä ja maha kasvaa. Samalla on kasvanut uskon määrä tämän raskauden onnelliseen jatkumiseen ja toivottavasti päättymiseen sitten aikanaan. Juhannuksena annoin ystäväni antaa pikkuisen ensimmäisen tavaran meille. Pienen pieni nakkipipo. Itkuhan siinä taas tyrskähti… Mutta otin sen ja toin kotiin. Olen silmäillyt salaa myös kalusteita. Ja syvästi rakastunut Riviéra Maisonin A Star is born pinnikseen ja hoitopöytään. Hinta tosin on ihan tolkuton… Noh kaikkea saa ihailla, eikö?

Isoin askel, suorastaan loikka on työnimen antaminen pikkuiselle. En kyllä sitä ole ääneen vielä sanonut enkä kertonut kenellekkään…

Meillä on maanantaina 4D ja sen lähestyessä valitettavasti taas levottomuus lisääntyy. Huoh…

RV 17+5